Nyt se tulee. Barack Obaman virkaanastujaispuhe. En oikeastaan jaksa edes liiemmin sitä kuunnella, hän tuskin sanoo mitään sellaista, mitä en olisi jo aiemmin kuullut. Ja kovin diplomaattistahan tuo on...: "Nämä ongelmat ratkaistaan. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta nämä ongelmat tullaan ratkaisemaan!" Joo, minäkin voisin sanoa noin. Ainoana erona on se, että en muista milloin olisin viimeksi kuullut jonkun noin karismaattisen henkilön sanovan niin. Hieno mies tuo Obama. Ja kun ajattelee, miten Obaman valinta on yhdistänyt ihmisiä joka puolella maailmaa, ei voi kuin suoda hänelle hiljaisen kunnioituksen.

Asiasta toiseen. Mies näytti tänään, miten hän oli saanut eräässä verkkoyhteisössä kehuntäyteisiä kommentteja työkavereiltaan, jotka suosittelivat häntä muille työnantajille. Olin kuin pienen lapsen äiti seuraamassa koulun joulunäytelmää, jossa ainokaiseni esittää lumpeenkukkaa kauniimmin kuin kukaan ikinä. Olin haljeta ylpeydestä. Vielä kun näissä kommenteissa oli tuotu esille juuri ne ammatilliset näkökulmat, joihin itsekin olen kiinnittänyt miehessä huomiota. On se vaan niin hyvä. Täytyisi sanoa se sille useammin....

Olen yrittänyt metsästää uutta työpaikkaa. Yllättävän paljon vaikuttaa sellainen yksinkertainen seikka, ettei minulla ole juurikaan työkokemusta... Toisaalta olen myös äärimmäisen laiska työhakemusten kirjoittaja! Yleensä kirjoitan muutaman rivin sähköpostia jossa kerron lyhyesti itsestäni ja ilmaisen kiinnostukseni. Tämä johtuu siitä, että oikeastaan en uskaltaisi edes vaihtaa työpaikkaa, koska pelkään, etten hallitse uutta työtehtävääni täydellisesti. Käyn nolaamassa itseni työhaastattelussa ja siltikin pelkään, että työnantaja jostain syystä soittaisi ja ilmoittaisi valinneensa minut. Not gonna happen.

Olen viime aikoina huomannut olevani hyvin usein hyvin vihainen. Pääosan kaikesta angstista saa tietysti päälleen tuo armas avokkini, ja minua itse asiassa harmittaakin suuresti se, mitä hän tänään sanoi. Pidin rokulipäivän koulusta, koska myöhästyin bussista, olin nälkäinen ja sain äkillisen energiapiikin siivota (tai no, yrittää siivota ainakin). Mies soitteli päivän aikana kuulumisia jolloin kädet tiskiveden kurtistamina tiuskaisin puhelimeen äkäisenä jotain. Kun hän sitten myöhemmin kotiutui (iloiseksi yllätyksekseni paljon aiemmin kuin olin luullut) tunnusteli hän ilmapiiriä jälleen kerran hivenen peloissaan. Kun sitten ylpeänä ja energosenä esittelin hänelle mitä kaikkea olen saanut tänään aikaan, hänen kasvoilleen levisi hymy ja hän sanoi: "Sä et ole edes yhtään vihainen!" Aloin miettiä, onko se asia, jonka hän aina automaattisesti liittää minuun? Yleinen negatiivisuus ja jatkuva vihaisuus ovat asioita, joita inhoan omassa äidissäni aivan mielettömästi. Joko olen muuttumassa hänen kaltaisekseen??? Olen toisaalta huomannut itsessäni paljon muitankin samanlaisia piirteitä.

Haluaisin koko ajan tulla paremmaksi ihmiseksi. Paremmaksi ystäväksi, työntekijäksi, avopuolisoksi, opiskelijaksi, asiakkaaksi, veronmaksajaksi...

Ystävänä olen yksinkertaisen surkea. Kuvittelen ystävieni pysyvän aina rinnallani, vaikka oma kiinnostukseni heidän ongemistaan on nollatasolla. Tai siis, tokihan minua ne kiinnostavat, en vain oikein jaksa ja muista kysellä niitä kuulumisia riittävät usein. Olenkin jo huomannut etääntyväni lukioaikaisista kavereistani, koska en ole liiemmin jaksanut pitää heihin yhteyttä.  Jätän vastaamatta puhelimeen kun he soittavat, koska olen niin kiinni itsessäni ja omissa asioissani, etten jaksa kuunnella muiden ongelmia. Tämän asian lupaan korjata tämän vuoden aikana.

Kuvittelen olevani hyvä työntekijä. Olen vastuuntuntoinen, oma-aloitteinen, ahkera ja tyydyn pieneen palkkaan ja suureen työmäärään. Kun esimies vittuilee minulle, vittuilen ihan vain vähän takaisin (syy siihen, miksi etsin uutta työpaikkaa...) Odotan, että kunhan löydän uuden työpaikan, voin sanoa edelliselle esimiehelleni, että tämä johtuu sinusta, juurikin sinusta. Sinun takiasi lähden pois. Koska sinä olet huono esimies. Ja sitten katselen perääni ja nauran, kun esimies tajuaa, minkä timanttisen työläisen hän minussa menettikään. Tämä on siis ihannetilanne. Toisaalta olen niin helvetin hyvä työntekijä, että kestän jopa esimiehen vittuilua enkä lähde pois.

Avopuolisona paraneminen ei vaadi paljoa. Kunhan vaan jaksaisin kiinnittää huomiota niihin pieniin juttuihin, jotka tuovat sen hymyn avomieheni kasvoille hänen astuessaan ovesta sisään.

:)