Vanhustenhoito Suomessa on asia, josta minulla ei ole ikinä ollut erityisen merkittävää mielipidettä. Tai siis, en ainakaan ole kovin kärkkäästi puolustanut tai parjanut, ollut puolesta tai vastaan aiheeseen liittyvissä keskusteluissa ja väittelyissä. Untill now.

Löysin Sara-lehden vuodelta 2006. Lehdessä on toimittaja Merja Määttäisen kirjoitus otsikolla "Katso ja koske". Se kertoo Kaarina Jaakolan taistelusta vanhempiensa puolesta. Jaakolan vanhemmat Hilkka ja Lauri järjestivät itse itselleen paikan palvelutalosta, mutta mitä sitten tapahtui?

Koko kirjoitus on tyrmistyttävää luettavaa. En muista montaakaan kertaa, kun olisin lukuisia kertoja pillahtanut itkuun jotakin artikkelia lukiessani. Kirjoja lukiessani kyllä, mutta lehtiartikkelia.....? En koskaan.

Ensimmäisestä palvelutalosta Hilkka ja Lauri muuttivat takaisin tavalliseen kerrostaloasuntoon. Artikkelia siteeraten "Kun asukas tuli niin huonokuntoiseksi, että alkoi tarvita liikaa apua, hän ei nää kelvannut asukkaaksi. Niinpä vanhukset salasivat sairauksiaan ja auttoivat toinen toisiaan." Siis WTF?

Seuraavassa kohdassa, jota lukiessani tyrmistyin täysin, kerrottiin siitä, miten Lauri oli yöllisellä veissareissullaan kompastunut räsymaton reunaan, kaatunut ja murtanut lonkkansa. Hän makasi lattialla tuskissaan aamuun asti. Ja paras kohta: "Sähköinen hälytysjärjestelmä oli kytketty pois päältä, 'koska se juoksuttaa henkilökuntaa turhaan'". Siis ihan totta????

Kolmas kohta oli kaikkein pahin. Lonkkaleikkauksen jälkeen Lauri pääsi Hatanpäänpuiston psykogeriatriseen sairaalaan. Käytävillä (kuvauksen mukaan) haahuili ahdistuneita dementikkoja ja isä istui sidottuna gerituoliin. Hän kyynelehti kahvikuppiinsa: "'Vie minut pois', aneli mies, jonka itkua tytär ei ollut koskaan nähnyt." Mielikuvani siitä, miten oman isäni kaltainen vahva ja suuri mies joskus istuisi sidottuna tuoliinsa hoitokodin ruokalassa, kahvikuppiinsa itkien, sai minut voimaan pahoin. Minäkään en milloinkaan ole nähnyt hänen itkevän.

Myöhemmin artikkelissa kerrotaan, miten Lauri mm. vietti kesän sidottuna sänkyynsä, sai aivan liian paljon ja liian vahvaa lääkitystä ja tämän vuoksi muuttui voimattomaksi ja sammaltavaksi ihmisraunioksi. Siis se vahva ja suuri, komea mies. Myöhemmin Lauri sai paikan Pirkanmaan hoitokodista, jossa lääkkeiden pumppaus kehoon lopetettiin ja mies nostettiin taas jaloilleen kuntoilemaan. Muutos oli valtava.

Jaakola oli vaatinut saada tietää vanhempiensa lääkityksestä, mutta tällöin hoitajat ja lääkärit pahoittivat mielensä. Kyllä ammattilainen tietää. Lain mukaan omaisen kuuluu saada tietää, mitä lääkitystä ja kuinka paljon vanhukselle annetaan. Eräs lääkäri taas oli Jaakolan ottaessa puheeksi isänsä liikunnan vähyyden sanonut, että "vanhukset haluavat maata rauhassa." Vanhukset haluavat!

"Hyvä vanhus on nöyrää, tasalaatuista massaa, jolta on riisuttu kaikki ominaisuudet: elämäntarina, lempiruoka, sosiaalisuuden aste, omat toiveet ja esineet. Suotavinta olisi kuolla suhteellisen terveenä kello 8-16 välisenä aikana."

Jaakola sanoo suuttuvansa aina silmittömästi, kun joku nuori kolumnisti kirjoittaa lehdessä bussissa tönivistä mummoista ja siitä, miten vanhuksenkin on ansaittava kunnioitus. "Ikivanhan ihmisen ei tarvitse enää ansaita yhtään mitään", sanoo Jaakola.

Jaakolan äidin, Hilkan, tarinan loppu ei ole yhtään sen korullisempi. Polvivaivan äidyttä liian pahaksi alkoi sairaalakierre. Lääkärit eivät kiinnittäneet huomiota Hilkan aliravitsemustilaan ja kehon kuivumiseen, vaikka nainen itse kummasteli turvonnutta vatsaansa, valitteli ylävatsakipuja ja oksensi verta. Erään kerran häntä jälleen oltiin kotiuttamassa sairaalsta kun hän yllättäen (näin sanotaan potilaskertomuksessa) alkoi oksentaa rajusti verta. Kaksi tuntia myöhemmin hän kuoli Taysin ensiapuun. Sairaalasta ei edes soitettu, että anteeksi, äitinne on kuollut. Asia selvisi vasta, kun Jaakolan sisko soitti ja kyseli äidin tilaa. Hoitaja sanoi, että pieni hetki, nyt tarvitaan lääkäri, tämä potilas on jo kuollut.

Lauri-isä pääsi lopulta mukavaan paikkaan Rauhaniemen sairaalaan. Dementiakin oli armollinen: omaisten lasvot säilyivät mielissä ja pysyivät tuttuina loppuun asti.

Tätä aihetta käsitellään Jaakolan kirjassa Vanhan paikka. Ylläolevat ovat vain artikkelissa kuvattuja asioita. En jaksa edes ajatella, mitä kauheuksia itse kirjasta mahtaisi löytyä.

Hyvät vanhustenhoidon ammattilaiset. Jos ette jaksa kohdella vanhuksia heidön ansaitsemallaan tavalla, olkaa niin ystävällisiä, ja valitkaa toinen ammatti. Onneksi vielä on niitä, jotka jaksavat kuunnella ja koskettavatkin.

En halua ikinä nähdä oman isäni itkevän kahvikuppiinsa ja anelevan minulta yhtään mitään. Minä pyhästi lupaan hoitaa molemmat mummoni ja pappani (jotka toistaiseksi ovat varsin vetreitä ja hyväkuntoisia, alle 70-vuotiaita vielä)  ja myöhemmin omat vanhempani. Olen ollut heille kamala lapsi, mutta totta vieköön he ovat armeliaan loppunsa ansainneet. Kun se sitten joskus koittaa.