Yli puoli vuotta mennyt edellisestä kirjoituksesta. Huh huh!

Tämän puolen vuoden aikana on erottu ja palattu yhteen monesti. Vaikeaa on aina välillä, hyvin vaikeaa. Luottamuspulaa puolin ja toisin. Mutta minä ainakin jaksan yrittää.

Lauantaina oli äitini 50-vuotisjuhlat. Avomieheni ei ollut kutsuttujen listalla. Tein äidilleni selväksi, että hänen kutsumatta jättäminen loukkaa minua. Äitini uhkasi välien rikkoutumisella jos en saapuisi juhliin. Niinpä minä menin. Juhlissa sain aikaan ihmetteleviä kommentteja: "Miksi ihmeessä tulit kun miestäsi ei kutsuttu? Miksi annoit äidillesi periksi?" Niin, en tiedä miksi. Tämän ihmisen ote minusta on ollut yli 20 vuotta niin tiukka, että irti pyristeleminen on vaikeaa. Sain kuitenkin tukea muilta sukulaisiltani. Jos äitini päättäisi katkaista välit, saisin tukea heiltä.

Niinpä minä päätin tehdä sen, päätin katkaista välit äitiini. En tiedä vielä miten jatkossa tapaan isääni, koska he asuvat yhdessä. Ehkä pyydän isääni käymään luonani täällä Turussa.

Tämä päätös pelottaa silti. Mutta äidilläni ei ollut mitään syytä jättää avomiestäni kutsumatta juhliini. Oli noloa istua ilman avecia. Serkkuni poikaystävä oli kutsuttu juhliin. Pikkuveljeni oli kuulemma juuri vienyt tyttöystänsä näytille vanhemmilleni. Mutta minä ja avomieheni emme ole tervetulleita. Great.

Mieheni on rikki. Uskomattoman rikki. 30-vuotias, elämä edessä, mutta hajalla ja rikkinäinen, pirstoutunut. Tämä siksi, että hän on tehnyt nuorena asioita, joita ei pysty antamaan itselleen anteeksi.

Minä haluaisin niin korjata hänet. Voiko toista ihmistä korjata? Voinko seurustella miehen kanssa, joka ei usko olevansa oikeutettu onnellisuuteen? Enhän koskaan voisi tehdä häntä onnelliseksi..

Miten saan hänet uskomaan, että antamalla minun kannettavakseni puolet kaikesta asiat vielä helpottuvat?

Sillä minä haluan kantaa puolet siitä taakasta, nähdä ne painajaiset sinun puolestasi.

Erosin avomiehestäni pääsiäisen jälkeisenä maanantaina. Eropäätös oli yhteinen, joskin olisin halunnut vielä yrittää, taukoa edes tai jotakin. No, voi  kertoa, että jälkikäteen ajateltuna eropäätös oli maailman paras ratkaisu. Nimittäin:

Noin kuukausi myöhemmin lähdin ystäväni kanssa oluselle Turun keskustaan. Sieltä matka jatkui toisten ystävien kanssa jokirantaan. Kiinnitin huomioni toisessa porukassa istuskelevaan mieheen, joka oli upeimman näköinen mies jota olen ikinä nähnyt! Onni onnettomuudessa kerroin tästä havainnosta miespuoliselle ystävälleni, joka pienessä humalatilassa meni lopulta kertomaan asiasta tälle komistukselle. Lopulta tämä herkkuperse tuli luokseni ja iski minut maailman romanttisimmalla iskulauseella:

"Jos sä annat mulle sun puhelinnumeron, ni mä voin viedä sut ulos vaikka kaksikin kertaa, jos sä vaan annat mulle ekoilla treffeillä."

Ei tarvinne mainita, että annoin numeroni. Tietenkään en suhtautunut tähän mieheen kovinkaan vakavasti, mutta olin sentään ollut kuukauden päivät sinkkuna ja into päästä tositoimiin oli jo jonkinlainen. Kaiken lisäksi olin luvannut tavata kaverini myöhemmin illalla baarissa (tästä kaverista ei lukuisista puheluista ja viesteistä huolimatta loppujen lopuksi kuulunut mitään, joten unohdin hänet ja keskityin tähän uuteen tuttavuuteeni täysillä). Mies lähti jonnekin juhliin, mutta sovimme tapaavamme myöhemmin illalla baarissa. Sieltä matka jatkui hänen luokseen ja voi jestas mikä yö!! Ja aamu. ;)

Nyt on kuukauden verran tuttavuutta takana, ja meikäläinen on umpirakastunut. En ole milloinkaan tuntenut tällä tavalla ketään ihmistä kohtaan! Nyt vasta ymmärrän, millaisen alkuhuuman seurustelu vaatii, aiempien miesten kanssa kipinä on syttynyt pikkuhiljaa, mutta tämä mies vei jalat alta kerralla! Ja meikäplikkaa vietiin. Ja olen myöskin huomannut, että todellisuudessa ne hiljaiset ja kiltit miehet eivät loppujen lopuksi olekaan olleet niitä maailman ihanimpia. Nykyinen mieheni on kaikessa miehisyydessään maailman mahtavin tapaus. Kaiken lisäksi hän siivoaa ja laittaa ruokaa jne. Uskomatonta.

Ollaan nyt edetty ihan liian nopeasti jne, mutta en haluaisi asioiden olevan millään muulla tavalla. Toki ymmärrän, että eron jälkeen pidepi yksinolo olisi ollut paikallaan, mutta en yksinkertaisesti voi antaa tämän herran mennä ohitse! Parhautta on, että mies tuntee samoin. :)

Kaikkein kuvaavinta ehkä on, että kun olimme "tunteneet" alle viikon ja mies oli minun asunnollani, löin hänelle avamet kouraan. Samana iltana kirosin hänelle, miten vittumaista on, että alle viikon tuntemisen jälkeen tunnen häntä kohtaan asioita, joita ei todellakaan pitäisi tuntea tai sanoa ääneen näin pian. Mies vastasi: "Niin mäkin sua."

Nyt on mennyt jo viikko. Vieläkään ei tilanne ole ihan normaali. Väsyttää koko ajan helvetisti enkä saa mistään otetta. Aina välillä tulee sellaisia kausia, kun tunnen olevani "irrallaan" elämästä ja ympäröivistä ihmisistä. Se tuntuu epämiellyttävältä. Se on kuin nälkä jota ei pysty ruokkimaan tai jano, joka ei katoa juomalla. Ja se jos mikä tuntuu epämiellyttävältä!! Ihan kuin olisin sellaisessa pienessä jurrissa koko ajan..  Tai siis laskuhumalassa, kun huono olo iskee ja pää painaa ainakin tonnin. Sellainen, kun katse harhailee sinne tänne.

Ehkä tämä on hormonaalista. Ehkä tilanne paranee aikaa myöten. Pelottavaa, miten nämä kaudet alkavat aina yhtäkkiä. Horoskooppini ilmoitti eilen, että elän "henkisesti tyhjää jaksoa". No shit, Sherlock. Ajattelen, että kaikki ongelmat korjaantuvat jos saan sen pesukoneen. Silloin saan energiaa pestä pyykkejä. Toisaalta se on ihan tottakin, puhdas pyykki tuoksuu kyllä hyvälle, ehkä siitä voisi saada oikeastikin jonkinlaisen energiaboostin! Olettaisin, että ongelmana on yksinkertaisesti raittiin ilman ja liikunnan puute. Oletan, että jos jaksaisin vääntäytyä lenkille, voisin jopa piristyä hieman. Tai sitten voisin vaihtaa kasvisruokaan. Toisaalta minulla saattaisi olla vaikkapa tulehdus jossain, varpaani on ollut jo viikon verran turvoksissa.

Oloani ei helpota se, että tämä asioiden loputon analysointi johtaa lopulta aina siihen, että alan pohtia parisuhdettani. Kaipaan uudistusta! Haluaisin matkalle johonkin. Tai en välttämättä edes matkalle, vaan esimerkiksi yhdessä teatteriin tai jotain. Minä todella yritän keksiä aina jotain. Mutta Jukka ei jaksa keskittyä muuhn kuin työhönsä. Se on aina etusijalla. Iltaisin sitten maataan sohvalla, eikä puhettakaan mistään eroottisista leikeistä.

Vitsi miten kaipaan energisyyttä!

Vanhustenhoito Suomessa on asia, josta minulla ei ole ikinä ollut erityisen merkittävää mielipidettä. Tai siis, en ainakaan ole kovin kärkkäästi puolustanut tai parjanut, ollut puolesta tai vastaan aiheeseen liittyvissä keskusteluissa ja väittelyissä. Untill now.

Löysin Sara-lehden vuodelta 2006. Lehdessä on toimittaja Merja Määttäisen kirjoitus otsikolla "Katso ja koske". Se kertoo Kaarina Jaakolan taistelusta vanhempiensa puolesta. Jaakolan vanhemmat Hilkka ja Lauri järjestivät itse itselleen paikan palvelutalosta, mutta mitä sitten tapahtui?

Koko kirjoitus on tyrmistyttävää luettavaa. En muista montaakaan kertaa, kun olisin lukuisia kertoja pillahtanut itkuun jotakin artikkelia lukiessani. Kirjoja lukiessani kyllä, mutta lehtiartikkelia.....? En koskaan.

Ensimmäisestä palvelutalosta Hilkka ja Lauri muuttivat takaisin tavalliseen kerrostaloasuntoon. Artikkelia siteeraten "Kun asukas tuli niin huonokuntoiseksi, että alkoi tarvita liikaa apua, hän ei nää kelvannut asukkaaksi. Niinpä vanhukset salasivat sairauksiaan ja auttoivat toinen toisiaan." Siis WTF?

Seuraavassa kohdassa, jota lukiessani tyrmistyin täysin, kerrottiin siitä, miten Lauri oli yöllisellä veissareissullaan kompastunut räsymaton reunaan, kaatunut ja murtanut lonkkansa. Hän makasi lattialla tuskissaan aamuun asti. Ja paras kohta: "Sähköinen hälytysjärjestelmä oli kytketty pois päältä, 'koska se juoksuttaa henkilökuntaa turhaan'". Siis ihan totta????

Kolmas kohta oli kaikkein pahin. Lonkkaleikkauksen jälkeen Lauri pääsi Hatanpäänpuiston psykogeriatriseen sairaalaan. Käytävillä (kuvauksen mukaan) haahuili ahdistuneita dementikkoja ja isä istui sidottuna gerituoliin. Hän kyynelehti kahvikuppiinsa: "'Vie minut pois', aneli mies, jonka itkua tytär ei ollut koskaan nähnyt." Mielikuvani siitä, miten oman isäni kaltainen vahva ja suuri mies joskus istuisi sidottuna tuoliinsa hoitokodin ruokalassa, kahvikuppiinsa itkien, sai minut voimaan pahoin. Minäkään en milloinkaan ole nähnyt hänen itkevän.

Myöhemmin artikkelissa kerrotaan, miten Lauri mm. vietti kesän sidottuna sänkyynsä, sai aivan liian paljon ja liian vahvaa lääkitystä ja tämän vuoksi muuttui voimattomaksi ja sammaltavaksi ihmisraunioksi. Siis se vahva ja suuri, komea mies. Myöhemmin Lauri sai paikan Pirkanmaan hoitokodista, jossa lääkkeiden pumppaus kehoon lopetettiin ja mies nostettiin taas jaloilleen kuntoilemaan. Muutos oli valtava.

Jaakola oli vaatinut saada tietää vanhempiensa lääkityksestä, mutta tällöin hoitajat ja lääkärit pahoittivat mielensä. Kyllä ammattilainen tietää. Lain mukaan omaisen kuuluu saada tietää, mitä lääkitystä ja kuinka paljon vanhukselle annetaan. Eräs lääkäri taas oli Jaakolan ottaessa puheeksi isänsä liikunnan vähyyden sanonut, että "vanhukset haluavat maata rauhassa." Vanhukset haluavat!

"Hyvä vanhus on nöyrää, tasalaatuista massaa, jolta on riisuttu kaikki ominaisuudet: elämäntarina, lempiruoka, sosiaalisuuden aste, omat toiveet ja esineet. Suotavinta olisi kuolla suhteellisen terveenä kello 8-16 välisenä aikana."

Jaakola sanoo suuttuvansa aina silmittömästi, kun joku nuori kolumnisti kirjoittaa lehdessä bussissa tönivistä mummoista ja siitä, miten vanhuksenkin on ansaittava kunnioitus. "Ikivanhan ihmisen ei tarvitse enää ansaita yhtään mitään", sanoo Jaakola.

Jaakolan äidin, Hilkan, tarinan loppu ei ole yhtään sen korullisempi. Polvivaivan äidyttä liian pahaksi alkoi sairaalakierre. Lääkärit eivät kiinnittäneet huomiota Hilkan aliravitsemustilaan ja kehon kuivumiseen, vaikka nainen itse kummasteli turvonnutta vatsaansa, valitteli ylävatsakipuja ja oksensi verta. Erään kerran häntä jälleen oltiin kotiuttamassa sairaalsta kun hän yllättäen (näin sanotaan potilaskertomuksessa) alkoi oksentaa rajusti verta. Kaksi tuntia myöhemmin hän kuoli Taysin ensiapuun. Sairaalasta ei edes soitettu, että anteeksi, äitinne on kuollut. Asia selvisi vasta, kun Jaakolan sisko soitti ja kyseli äidin tilaa. Hoitaja sanoi, että pieni hetki, nyt tarvitaan lääkäri, tämä potilas on jo kuollut.

Lauri-isä pääsi lopulta mukavaan paikkaan Rauhaniemen sairaalaan. Dementiakin oli armollinen: omaisten lasvot säilyivät mielissä ja pysyivät tuttuina loppuun asti.

Tätä aihetta käsitellään Jaakolan kirjassa Vanhan paikka. Ylläolevat ovat vain artikkelissa kuvattuja asioita. En jaksa edes ajatella, mitä kauheuksia itse kirjasta mahtaisi löytyä.

Hyvät vanhustenhoidon ammattilaiset. Jos ette jaksa kohdella vanhuksia heidön ansaitsemallaan tavalla, olkaa niin ystävällisiä, ja valitkaa toinen ammatti. Onneksi vielä on niitä, jotka jaksavat kuunnella ja koskettavatkin.

En halua ikinä nähdä oman isäni itkevän kahvikuppiinsa ja anelevan minulta yhtään mitään. Minä pyhästi lupaan hoitaa molemmat mummoni ja pappani (jotka toistaiseksi ovat varsin vetreitä ja hyväkuntoisia, alle 70-vuotiaita vielä)  ja myöhemmin omat vanhempani. Olen ollut heille kamala lapsi, mutta totta vieköön he ovat armeliaan loppunsa ansainneet. Kun se sitten joskus koittaa.