Tämän puolen vuoden aikana on erottu ja palattu yhteen monesti. Vaikeaa on aina välillä, hyvin vaikeaa. Luottamuspulaa puolin ja toisin. Mutta minä ainakin jaksan yrittää.

Lauantaina oli äitini 50-vuotisjuhlat. Avomieheni ei ollut kutsuttujen listalla. Tein äidilleni selväksi, että hänen kutsumatta jättäminen loukkaa minua. Äitini uhkasi välien rikkoutumisella jos en saapuisi juhliin. Niinpä minä menin. Juhlissa sain aikaan ihmetteleviä kommentteja: "Miksi ihmeessä tulit kun miestäsi ei kutsuttu? Miksi annoit äidillesi periksi?" Niin, en tiedä miksi. Tämän ihmisen ote minusta on ollut yli 20 vuotta niin tiukka, että irti pyristeleminen on vaikeaa. Sain kuitenkin tukea muilta sukulaisiltani. Jos äitini päättäisi katkaista välit, saisin tukea heiltä.

Niinpä minä päätin tehdä sen, päätin katkaista välit äitiini. En tiedä vielä miten jatkossa tapaan isääni, koska he asuvat yhdessä. Ehkä pyydän isääni käymään luonani täällä Turussa.

Tämä päätös pelottaa silti. Mutta äidilläni ei ollut mitään syytä jättää avomiestäni kutsumatta juhliini. Oli noloa istua ilman avecia. Serkkuni poikaystävä oli kutsuttu juhliin. Pikkuveljeni oli kuulemma juuri vienyt tyttöystänsä näytille vanhemmilleni. Mutta minä ja avomieheni emme ole tervetulleita. Great.

Minä haluaisin niin korjata hänet. Voiko toista ihmistä korjata? Voinko seurustella miehen kanssa, joka ei usko olevansa oikeutettu onnellisuuteen? Enhän koskaan voisi tehdä häntä onnelliseksi..

Miten saan hänet uskomaan, että antamalla minun kannettavakseni puolet kaikesta asiat vielä helpottuvat?

Sillä minä haluan kantaa puolet siitä taakasta, nähdä ne painajaiset sinun puolestasi.

Noin kuukausi myöhemmin lähdin ystäväni kanssa oluselle Turun keskustaan. Sieltä matka jatkui toisten ystävien kanssa jokirantaan. Kiinnitin huomioni toisessa porukassa istuskelevaan mieheen, joka oli upeimman näköinen mies jota olen ikinä nähnyt! Onni onnettomuudessa kerroin tästä havainnosta miespuoliselle ystävälleni, joka pienessä humalatilassa meni lopulta kertomaan asiasta tälle komistukselle. Lopulta tämä herkkuperse tuli luokseni ja iski minut maailman romanttisimmalla iskulauseella:

"Jos sä annat mulle sun puhelinnumeron, ni mä voin viedä sut ulos vaikka kaksikin kertaa, jos sä vaan annat mulle ekoilla treffeillä."

Ei tarvinne mainita, että annoin numeroni. Tietenkään en suhtautunut tähän mieheen kovinkaan vakavasti, mutta olin sentään ollut kuukauden päivät sinkkuna ja into päästä tositoimiin oli jo jonkinlainen. Kaiken lisäksi olin luvannut tavata kaverini myöhemmin illalla baarissa (tästä kaverista ei lukuisista puheluista ja viesteistä huolimatta loppujen lopuksi kuulunut mitään, joten unohdin hänet ja keskityin tähän uuteen tuttavuuteeni täysillä). Mies lähti jonnekin juhliin, mutta sovimme tapaavamme myöhemmin illalla baarissa. Sieltä matka jatkui hänen luokseen ja voi jestas mikä yö!! Ja aamu. ;)

Nyt on kuukauden verran tuttavuutta takana, ja meikäläinen on umpirakastunut. En ole milloinkaan tuntenut tällä tavalla ketään ihmistä kohtaan! Nyt vasta ymmärrän, millaisen alkuhuuman seurustelu vaatii, aiempien miesten kanssa kipinä on syttynyt pikkuhiljaa, mutta tämä mies vei jalat alta kerralla! Ja meikäplikkaa vietiin. Ja olen myöskin huomannut, että todellisuudessa ne hiljaiset ja kiltit miehet eivät loppujen lopuksi olekaan olleet niitä maailman ihanimpia. Nykyinen mieheni on kaikessa miehisyydessään maailman mahtavin tapaus. Kaiken lisäksi hän siivoaa ja laittaa ruokaa jne. Uskomatonta.

Ollaan nyt edetty ihan liian nopeasti jne, mutta en haluaisi asioiden olevan millään muulla tavalla. Toki ymmärrän, että eron jälkeen pidepi yksinolo olisi ollut paikallaan, mutta en yksinkertaisesti voi antaa tämän herran mennä ohitse! Parhautta on, että mies tuntee samoin. :)

Kaikkein kuvaavinta ehkä on, että kun olimme "tunteneet" alle viikon ja mies oli minun asunnollani, löin hänelle avamet kouraan. Samana iltana kirosin hänelle, miten vittumaista on, että alle viikon tuntemisen jälkeen tunnen häntä kohtaan asioita, joita ei todellakaan pitäisi tuntea tai sanoa ääneen näin pian. Mies vastasi: "Niin mäkin sua."

Ehkä tämä on hormonaalista. Ehkä tilanne paranee aikaa myöten. Pelottavaa, miten nämä kaudet alkavat aina yhtäkkiä. Horoskooppini ilmoitti eilen, että elän "henkisesti tyhjää jaksoa". No shit, Sherlock. Ajattelen, että kaikki ongelmat korjaantuvat jos saan sen pesukoneen. Silloin saan energiaa pestä pyykkejä. Toisaalta se on ihan tottakin, puhdas pyykki tuoksuu kyllä hyvälle, ehkä siitä voisi saada oikeastikin jonkinlaisen energiaboostin! Olettaisin, että ongelmana on yksinkertaisesti raittiin ilman ja liikunnan puute. Oletan, että jos jaksaisin vääntäytyä lenkille, voisin jopa piristyä hieman. Tai sitten voisin vaihtaa kasvisruokaan. Toisaalta minulla saattaisi olla vaikkapa tulehdus jossain, varpaani on ollut jo viikon verran turvoksissa.

Oloani ei helpota se, että tämä asioiden loputon analysointi johtaa lopulta aina siihen, että alan pohtia parisuhdettani. Kaipaan uudistusta! Haluaisin matkalle johonkin. Tai en välttämättä edes matkalle, vaan esimerkiksi yhdessä teatteriin tai jotain. Minä todella yritän keksiä aina jotain. Mutta Jukka ei jaksa keskittyä muuhn kuin työhönsä. Se on aina etusijalla. Iltaisin sitten maataan sohvalla, eikä puhettakaan mistään eroottisista leikeistä.

Vitsi miten kaipaan energisyyttä!

Löysin Sara-lehden vuodelta 2006. Lehdessä on toimittaja Merja Määttäisen kirjoitus otsikolla "Katso ja koske". Se kertoo Kaarina Jaakolan taistelusta vanhempiensa puolesta. Jaakolan vanhemmat Hilkka ja Lauri järjestivät itse itselleen paikan palvelutalosta, mutta mitä sitten tapahtui?

Koko kirjoitus on tyrmistyttävää luettavaa. En muista montaakaan kertaa, kun olisin lukuisia kertoja pillahtanut itkuun jotakin artikkelia lukiessani. Kirjoja lukiessani kyllä, mutta lehtiartikkelia.....? En koskaan.

Ensimmäisestä palvelutalosta Hilkka ja Lauri muuttivat takaisin tavalliseen kerrostaloasuntoon. Artikkelia siteeraten "Kun asukas tuli niin huonokuntoiseksi, että alkoi tarvita liikaa apua, hän ei nää kelvannut asukkaaksi. Niinpä vanhukset salasivat sairauksiaan ja auttoivat toinen toisiaan." Siis WTF?

Seuraavassa kohdassa, jota lukiessani tyrmistyin täysin, kerrottiin siitä, miten Lauri oli yöllisellä veissareissullaan kompastunut räsymaton reunaan, kaatunut ja murtanut lonkkansa. Hän makasi lattialla tuskissaan aamuun asti. Ja paras kohta: "Sähköinen hälytysjärjestelmä oli kytketty pois päältä, 'koska se juoksuttaa henkilökuntaa turhaan'". Siis ihan totta????

Kolmas kohta oli kaikkein pahin. Lonkkaleikkauksen jälkeen Lauri pääsi Hatanpäänpuiston psykogeriatriseen sairaalaan. Käytävillä (kuvauksen mukaan) haahuili ahdistuneita dementikkoja ja isä istui sidottuna gerituoliin. Hän kyynelehti kahvikuppiinsa: "'Vie minut pois', aneli mies, jonka itkua tytär ei ollut koskaan nähnyt." Mielikuvani siitä, miten oman isäni kaltainen vahva ja suuri mies joskus istuisi sidottuna tuoliinsa hoitokodin ruokalassa, kahvikuppiinsa itkien, sai minut voimaan pahoin. Minäkään en milloinkaan ole nähnyt hänen itkevän.

Myöhemmin artikkelissa kerrotaan, miten Lauri mm. vietti kesän sidottuna sänkyynsä, sai aivan liian paljon ja liian vahvaa lääkitystä ja tämän vuoksi muuttui voimattomaksi ja sammaltavaksi ihmisraunioksi. Siis se vahva ja suuri, komea mies. Myöhemmin Lauri sai paikan Pirkanmaan hoitokodista, jossa lääkkeiden pumppaus kehoon lopetettiin ja mies nostettiin taas jaloilleen kuntoilemaan. Muutos oli valtava.

Jaakola oli vaatinut saada tietää vanhempiensa lääkityksestä, mutta tällöin hoitajat ja lääkärit pahoittivat mielensä. Kyllä ammattilainen tietää. Lain mukaan omaisen kuuluu saada tietää, mitä lääkitystä ja kuinka paljon vanhukselle annetaan. Eräs lääkäri taas oli Jaakolan ottaessa puheeksi isänsä liikunnan vähyyden sanonut, että "vanhukset haluavat maata rauhassa." Vanhukset haluavat!

"Hyvä vanhus on nöyrää, tasalaatuista massaa, jolta on riisuttu kaikki ominaisuudet: elämäntarina, lempiruoka, sosiaalisuuden aste, omat toiveet ja esineet. Suotavinta olisi kuolla suhteellisen terveenä kello 8-16 välisenä aikana."

Jaakola sanoo suuttuvansa aina silmittömästi, kun joku nuori kolumnisti kirjoittaa lehdessä bussissa tönivistä mummoista ja siitä, miten vanhuksenkin on ansaittava kunnioitus. "Ikivanhan ihmisen ei tarvitse enää ansaita yhtään mitään", sanoo Jaakola.

Jaakolan äidin, Hilkan, tarinan loppu ei ole yhtään sen korullisempi. Polvivaivan äidyttä liian pahaksi alkoi sairaalakierre. Lääkärit eivät kiinnittäneet huomiota Hilkan aliravitsemustilaan ja kehon kuivumiseen, vaikka nainen itse kummasteli turvonnutta vatsaansa, valitteli ylävatsakipuja ja oksensi verta. Erään kerran häntä jälleen oltiin kotiuttamassa sairaalsta kun hän yllättäen (näin sanotaan potilaskertomuksessa) alkoi oksentaa rajusti verta. Kaksi tuntia myöhemmin hän kuoli Taysin ensiapuun. Sairaalasta ei edes soitettu, että anteeksi, äitinne on kuollut. Asia selvisi vasta, kun Jaakolan sisko soitti ja kyseli äidin tilaa. Hoitaja sanoi, että pieni hetki, nyt tarvitaan lääkäri, tämä potilas on jo kuollut.

Lauri-isä pääsi lopulta mukavaan paikkaan Rauhaniemen sairaalaan. Dementiakin oli armollinen: omaisten lasvot säilyivät mielissä ja pysyivät tuttuina loppuun asti.

Tätä aihetta käsitellään Jaakolan kirjassa Vanhan paikka. Ylläolevat ovat vain artikkelissa kuvattuja asioita. En jaksa edes ajatella, mitä kauheuksia itse kirjasta mahtaisi löytyä.

Hyvät vanhustenhoidon ammattilaiset. Jos ette jaksa kohdella vanhuksia heidön ansaitsemallaan tavalla, olkaa niin ystävällisiä, ja valitkaa toinen ammatti. Onneksi vielä on niitä, jotka jaksavat kuunnella ja koskettavatkin.

En halua ikinä nähdä oman isäni itkevän kahvikuppiinsa ja anelevan minulta yhtään mitään. Minä pyhästi lupaan hoitaa molemmat mummoni ja pappani (jotka toistaiseksi ovat varsin vetreitä ja hyväkuntoisia, alle 70-vuotiaita vielä)  ja myöhemmin omat vanhempani. Olen ollut heille kamala lapsi, mutta totta vieköön he ovat armeliaan loppunsa ansainneet. Kun se sitten joskus koittaa.

Asiasta toiseen. Mies näytti tänään, miten hän oli saanut eräässä verkkoyhteisössä kehuntäyteisiä kommentteja työkavereiltaan, jotka suosittelivat häntä muille työnantajille. Olin kuin pienen lapsen äiti seuraamassa koulun joulunäytelmää, jossa ainokaiseni esittää lumpeenkukkaa kauniimmin kuin kukaan ikinä. Olin haljeta ylpeydestä. Vielä kun näissä kommenteissa oli tuotu esille juuri ne ammatilliset näkökulmat, joihin itsekin olen kiinnittänyt miehessä huomiota. On se vaan niin hyvä. Täytyisi sanoa se sille useammin....

Olen yrittänyt metsästää uutta työpaikkaa. Yllättävän paljon vaikuttaa sellainen yksinkertainen seikka, ettei minulla ole juurikaan työkokemusta... Toisaalta olen myös äärimmäisen laiska työhakemusten kirjoittaja! Yleensä kirjoitan muutaman rivin sähköpostia jossa kerron lyhyesti itsestäni ja ilmaisen kiinnostukseni. Tämä johtuu siitä, että oikeastaan en uskaltaisi edes vaihtaa työpaikkaa, koska pelkään, etten hallitse uutta työtehtävääni täydellisesti. Käyn nolaamassa itseni työhaastattelussa ja siltikin pelkään, että työnantaja jostain syystä soittaisi ja ilmoittaisi valinneensa minut. Not gonna happen.

Olen viime aikoina huomannut olevani hyvin usein hyvin vihainen. Pääosan kaikesta angstista saa tietysti päälleen tuo armas avokkini, ja minua itse asiassa harmittaakin suuresti se, mitä hän tänään sanoi. Pidin rokulipäivän koulusta, koska myöhästyin bussista, olin nälkäinen ja sain äkillisen energiapiikin siivota (tai no, yrittää siivota ainakin). Mies soitteli päivän aikana kuulumisia jolloin kädet tiskiveden kurtistamina tiuskaisin puhelimeen äkäisenä jotain. Kun hän sitten myöhemmin kotiutui (iloiseksi yllätyksekseni paljon aiemmin kuin olin luullut) tunnusteli hän ilmapiiriä jälleen kerran hivenen peloissaan. Kun sitten ylpeänä ja energosenä esittelin hänelle mitä kaikkea olen saanut tänään aikaan, hänen kasvoilleen levisi hymy ja hän sanoi: "Sä et ole edes yhtään vihainen!" Aloin miettiä, onko se asia, jonka hän aina automaattisesti liittää minuun? Yleinen negatiivisuus ja jatkuva vihaisuus ovat asioita, joita inhoan omassa äidissäni aivan mielettömästi. Joko olen muuttumassa hänen kaltaisekseen??? Olen toisaalta huomannut itsessäni paljon muitankin samanlaisia piirteitä.

Haluaisin koko ajan tulla paremmaksi ihmiseksi. Paremmaksi ystäväksi, työntekijäksi, avopuolisoksi, opiskelijaksi, asiakkaaksi, veronmaksajaksi...

Ystävänä olen yksinkertaisen surkea. Kuvittelen ystävieni pysyvän aina rinnallani, vaikka oma kiinnostukseni heidän ongemistaan on nollatasolla. Tai siis, tokihan minua ne kiinnostavat, en vain oikein jaksa ja muista kysellä niitä kuulumisia riittävät usein. Olenkin jo huomannut etääntyväni lukioaikaisista kavereistani, koska en ole liiemmin jaksanut pitää heihin yhteyttä.  Jätän vastaamatta puhelimeen kun he soittavat, koska olen niin kiinni itsessäni ja omissa asioissani, etten jaksa kuunnella muiden ongelmia. Tämän asian lupaan korjata tämän vuoden aikana.

Kuvittelen olevani hyvä työntekijä. Olen vastuuntuntoinen, oma-aloitteinen, ahkera ja tyydyn pieneen palkkaan ja suureen työmäärään. Kun esimies vittuilee minulle, vittuilen ihan vain vähän takaisin (syy siihen, miksi etsin uutta työpaikkaa...) Odotan, että kunhan löydän uuden työpaikan, voin sanoa edelliselle esimiehelleni, että tämä johtuu sinusta, juurikin sinusta. Sinun takiasi lähden pois. Koska sinä olet huono esimies. Ja sitten katselen perääni ja nauran, kun esimies tajuaa, minkä timanttisen työläisen hän minussa menettikään. Tämä on siis ihannetilanne. Toisaalta olen niin helvetin hyvä työntekijä, että kestän jopa esimiehen vittuilua enkä lähde pois.

Avopuolisona paraneminen ei vaadi paljoa. Kunhan vaan jaksaisin kiinnittää huomiota niihin pieniin juttuihin, jotka tuovat sen hymyn avomieheni kasvoille hänen astuessaan ovesta sisään.

:)

Viimeksi kirjoitin muutosta. Muutto saatiin tosiaan alta pois yhden viikonlopun aikana, mutta se tavarakuorma on edelleen purkamatta. Siis kyllä, vielä melkein kahden kuukauden jälkeen. Tässä kohtaa kyllä huomautan, että itse olen omat muuttolaatikkoni jo purkanut, mies ei ole koskenutkaan omiin tavaroihinsa (vähän elättelin toiveita, että tämän isosiskon-vierailun aikana hän olisi vihdoin tarttunut toimeen, mutta olin väärässä -puhelu kotiin paljasti miehellä olevan kroonisen päänsäryn. Ei puhettakaan siivoamisesta.) Mies kyllä muisti eilisiä syntymäpäiviäni ihanalla lahjalla. Meni ja osti Wacom Bamboon! Täytyykin testata sitä ihan kohta puoliin.... Toivottavasti opin sen käytön nopsaan, hyödyllinen varmasti. :) Mies on edelleen samanlainen possu kuin aiemminkin, mutta useammin minä itse saan sellaisia välähdyksiä, kun tajuaa, että on se vaan ihana. Ja että haluan olla sen kanssa vaikka elo on kuin sikolätissä asustaisi. Ollaan sitten possuja yhdessä, Wagnereita kumpikin.

Tämä häävillitys on kyllä kieltämättä saanut minut miettimään, mitä itse haluaisi siltä isolta pävältä. En missään nimessä ole valmis naimisiin vielä (daa, täytin eilen 21-vee!), mutta luettuani lukuisia morsianten kertomuksia tuosta tapahtumasta, aloin hiukan leikkiä ajatuksella itsekin.. Pikainen hyvänyönpuhelu miehelle kyllä palautti maanpinnalle: Vastaus kysymykseen "Meetkö munkaa naimisiin?" oli "E. Ainakaan viä." Että se siitä. No, ehkä joskus sitten. Ja hyvä miehen silloin tajuta, että tosiasiassa kaikki onkin jo suunniteltu valmiiksi aikaa sitten.....

Röh röh!

Nyt odotan vain innolla että saadaan muutto käyntiin! Eka yö uudessa asunnossa tulee varmuudella olemaan ihana!:) Ja siellä on KEITTIÖ, jossa voi syödä aamupalaa PÖYDÄN ääressä.

Kohta puoliin lähden kaverin kanssa teatteriin. En muista yhtään mikä näytös siellä mahtaa mennä, mutta koska kyseessä on Linnateatteri, se on varmasti hyvä! Taidanpa ottaa ehkä lasillisen viiniäkin siinä ohessa....

Musiikista tykkään ihan helvetisti ja varmuudella tulen sitä aihetta sivuuttamaan useita kertoja näissä sepustuksissa. Nytkin telkkarista tulee Idolssia ja en voi muuta sanoa, kuin että HÄVETKÄÄ KAIKKI SUOMEN TEINIT jotka äänestitte Kallen jatkoon Wellun sijasta. Wellu on noista miehistä ainut joka osaa laulaa (joo, tykkään Peten äänestä myös jos se vaan joskus laulamalla laulaisi eikä valitsisi huonoja lauluja joissa lauluäänellä ei ole merkitystä... ja Koopin ylä-äänet on upeita! Ja on se nyt muutenkin sellainen aika... MIÄS). Ja mikä parasta, se on Vammalasta kotoisin. :) Sama juttu olis ollu Lindan kohdalla... Sillähän on upea ääni! Sitä vaan ihmettelen, että mitäs kettua tuo Vesa tuolla vielä tekee? Hassunhauskasti poitsu laulaa, mutta ei varmuudella ole teinityttöjen mieleen (siksipä veikkaisin Peteä voittajaksi).

Huomenaamulla herätys klo 05.00 ja töihin. Auts. Ohjelmassa seuraa tiedotus autoilijoille:

Mikäli autoilette huomenaamulla Turussa klo 05.45 ja 12.00 aikoihin, pitäkää varanne... Yksi kappale naiskuljettajia on liikenteessä silloin.. :)